Tässä kaksi tarinaa lapsuudestani Leppäkorvessa
Kaksi tarinaa Leppäkorvesta
Olin noin kolmivuotias. Olin pihallamme Leppäkorvessa leikkimässä tätini Kiijan valvonnassa. Yhtäkkiä tätini havaitsi, että olin kadonnut. Hän etsi minua hädissään. Viimein hän keksi tulla pihasaunan taakse, jossa makasin kaikessa rauhassa selälläni kanervikossa ja tarkkailin pilvien liikettä.
Kiija: Sini, kuulitko kun huusin sinua?
Sini: Kuulin.
Kiija: Miksi et vastannut?
Sini: No kun mulla ei ollut aikaa.
Kerran ekaluokkalaisena tulin koulusta tavallista iloisempana, nopeammin ja kiertelemättä pikkuteitä, kun tiesin, että tätini Kiija oli meillä. Kun pääsin kotimme lähellä olevalle bussipysäkille nykyisellä Leppäkorventiellä, näin tätini siellä odottelemassa bussia Helsinkiin ison kiven luona. Hän oli menossa iltalukioon. Hän huomasi, kuinka naamani muuttui; pyörittelin silmiäni, jotta kyyneleet eivät valuisi.
Kiija: Lähdetäänkö Tornikalliolle hiihtämään? Niin lähdettiin. Minä tunsin olevani maailman tärkein henkilö, kun minun takiani hän lintsasi päivän koulusta. Muistan hyvin, miltä lumiset puut näyttivät ja kuinka kirkkaasti aurinko paistoi.
Sini Alén
Onko meillä riittävästi ulkoilu- ja virkistysalueita?
Loikoillessani aurinkoisena iltapäivänä Matarinkoskella retkipatjalla kuunnellen kevään kohinaa ja lintujen kevättouhuja lapseni leikkiessä ystävänsä kanssa viereisessä metsässä muistin, että kirjoitin parikymmentä vuotta sitten ylioppilasaineeni aiheesta "Onko meillä riittävästi ulkoilu- ja virkistysalueita".
Sain aineestani laudaturin, koska tunsin asuinkuntani Vantaan virkistysalueet perinpohjaisesti. Parhaisiin lapsuusmuistoihini kuuluvat luontoretket Mikkolan koulussa opettajana toimivan tätini Irja-Liisa Suonpään kanssa. Kesäisin paras paikka oli Kuusijärvi. Se oli silloin rauhaisa ja rakentamaton, paljon viihtyisämpi kuin nykyään.
Kesäisin kävimme myös telttaleireillä. Syksyisin suuntasimme lammelle Keravan rajalle, jonka ympäristössä kasvoi lakkoja ja jonka ääressä suurella kivellä söimme eväämme ja leikimme monenlaisia hiljaisia leikkejä. (Nyt lampi on Lahden moottoritien alla.)
Talvisin hiihdimme Leppäkorven Tornikalliolle. Sininen taivas ja lumiset valkoiset pulleroiset männyt eivät katoa mielestäni. Keväisin taivalsimme Vierumäen Tussinkoskelle, jonka tunnelma oli aivan ihmeellinen juuri lehteen puhkeavien puiden aikaan.
Nyt kuljen oman lapseni kanssa samoissa paikoissa ja näen kaiken taas myös lapsen silmin. Kun kevät tulee, voin vain ihmetellä, miten monta hurmaavaa retkipaikkaa meilläkin on Koivukylä-Rekolan alueella sen parin kilometrin säteellä, minkä lapsi jaksaa patikoida eväät repussaan. On rakentamattomia tontteja, kauan sitten hylättyjä tiloja lahonneine rakennuksineen ja omenapuineen, on joki ja puro ja monenlaisia pikku metsiä ja kallioita.
Lapsi on riemuissaan pienestäkin asiasta. Sammakko, siili, tikka ja orava ovat hänelle elämyksiä, samoin kurainen oja, pikku puro, kepit, kivet ja männyn juurakot puhumattakaan valkovuokoista tai lemmikeistä tai niittytädykkeistä.
Kun työskentelin päiväkodissa Havukosken alueella, järjestin joka viikko retkipäivän. Meillä oli pari vakiopaikkaa, joissa kävimme tarkkailemassa luontoa eri vuodenaikoina, mutta joskus kävimme leikkimässä uusissakin kohteissa.
Kerran istuimme marraskuun hämärässä Keravanjoen rannalla korkealla mäellä, söimme eväitä ja juttelimme. Vähitellen kaikki hiljenivät. Tunnelma oli hyvin lämmin, vaikka ilma oli kolea. Yhtäkkiä tunsin kuin metsän hiljainen rauha olisi laskeutunut keskellemme. Vaikka olimme aika kaukana joesta, kuulimme kuinka sadepisarat pilpattivat joen pintaan.
Seuraavana päivänä lapset soittivat tuon tunnelman yksinkertaisilla soittimilla. Taisi siinä olla keijukainenkin mukana heidän tarinassaan. Kun lapsi oppii kuulemaan sateen ropinaa ja puiden suhinaa, hän oppii myös keskittymään ja kuulemaan, mitä ihminen puhuu toiselle.
Kulkekaa hyvät ihmiset lastenne kanssa niityillä ja metsissä! Saatte itsekin mielenne virkeäksi ja unohdatte työhuolenne. Samalla kuntonne kohoaa. Lapsenne oppivat seuraamaan luonnon ja vuoden kiertokulkua. He saavat ehjempiä ja kestävämpiä elämyksiä kuin sisätiloissa tietokoneen ja videoitten ääressä. Vaarana on tietenkin, että heistä tulee luonnonsuojelijoita, niin kuin minulle kävi...
Joitakin toiveita mielessäni on herännyt retkillämme. Olisi mahtavaa, jos joissakin tietyissä paikoissa saisi tehdä nuotion. Toivoisin myös, että kaikkia pyöräteitä ei asvaltoitaisi, sillä hiekka on paljon asvalttia parempi kävelyalusta pienille jaloille. Kaikilla reiteillä ei tarvita valoja; on hauska kävellä myös luonnonvalossa. Yksi tärkeä näkökohta on, että jätettäisiin rakentamatta joitakin puistomaisia tontteja asuinalueiden keskellä, mihin pienimmätkin jaksavat kävellä.
Meillä on riittävästi ulkoilu- ja virkistysalueita - toistaiseksi.
P.S. Voisimmeko me aikuiset samalla kun kuljemme metsissä kiinnittää huomiota
metsien roskiintumiseen? Paperit ja peltipurkit on helppo kantaa kotiin eväsrepussa, mahdollisesti myös muiden heittämät roskat.
Sini Alen